Mä oon niin tiedoton ja peloissani koulun suhteen. Oon tässä jaksossa ollut koulussa varmaan ehkä kolme päivää ja kahden viikon päästä on koeviikko. Okei, tässä oli joululoma välissä, mutta kuitenkin. Ja jopa vaihdoin mun matikan lyhyeen ennen joululomaa, jotten olisi niin stressaantunut. (Se nelonen todistukseen siltä hifistelijä-professorilta oli viimenen naula arkkuun, kun yritin niin kovasti sen tunneilla...)
Mua pelottaa, että mut erotetaan koulusta, mutta pakko mennä puhumaan sinne mun tilanteesta ja olla rehellinen. Pakko kertoa, etten vaan jaksa ja ihan rehellisesti että miksen. Mua ottaa päähän, etten ole alaikäinen enää, koska nyt kun oon lain mukaan aikuinen musta ei enää voi tehdä esimerkiksi lastensuojeluilmoitusta. Vaikka tuskin uskaltaisin alaikäisenä juurikin sen takia mennä koululle mitään sanomaan, kun se ilmoitus tehtäisiin välittömästi ja sitten tuntuisi tosi pahalta äitiä kohtaan.
Meillä on äidin kanssa ollut ihan mukavaakin ja se on viettänyt aikaa mun poikaystävän kanssa ja sen sellaista. Musta vaan tuntuu kuitenkin, että en vaan voi hengittää tai olla sen lähellä. Mua vituttaa miten kaksnaamanen se osaa olla. Kaikki ne puheet syksylläkin oli niin perseestä. Mä ajan työmatkalla rekan alle, kun ootte kaikki niin paskoja ja sä otit tatuoinnin!!! Niin kun oikeasti, grow up...
Kaikista pahin on isä, joka vaan kotona ollessaan tuo lisää vettä myllyyn. Mä eroan susta, senkin vanha haaska! Vittu, miten kiva sanoa tuollaista sille päivänä kun lähtee takasin sinne matkoilleen. Sitten mä olen se, joka saa kuunnella ne kaikki itsemurhauhkaukset, iskän haukkumiset (plus näät sillä on varmasti jotain maksullisia huoria siellä, maksaisi mieluummin auton huollot, mulla ei ole yhtään rahaa, perkele), taloudelliset pohdinnat ja mietinnät, ja kaiken lisäksi ne kehut kun oon paska tytär, joka käy töissä "orjapalkalla". Siskopuoli ei oo yhtään parempi, kun istuttaa äidin päähän ajatuksia siitä miten me muut muka juonitaan sitä vastaan.
Noh, kuitenkin, mulla menee koulu tosi huonosti... Kerään huomenna rohkeutta mennä puhumaan opolle. En vaan tiedä voiko ne tehdä mitään lain nimissä. Jos ei niin sitten vaan lopetan lukion ja... En tiedä siitä eteenpäin. Ainakin mulla on töitä.
Ollaan poikaystävän kanssa mietitty yhteenmuuttoa. Tavallaan pelottaa, tavallaan se on hyvä juttu. En vaan tiedä tulenko pärjäämään taloudellisesti.
Jotenkin naurettavaa, että minä, joka halusin (haluan?) lääkäriksi ei tällä menolla ikinä tule pääsemään siihen pisteeseen. Kun siitä matikasta luovuin... Ja kemiasta myös. En vaan jaksa opiskella. Kaikki puhuu, että kyse on siitä, etten jaksaisi nähdä vaivaa, mutta miksi pitäisi, kun kaikki tuntuu niin hemmetin toivottomalta? Hei, sä olet nuori ja sulla on elämä edessä. Yeah. Onneksi mulla on myös normaalin nuoren ongelmat, vaikka joskus tuntuukin, että ei ole mennyt kaikki nallekarkit tasan.
Ehkä pitäisi olla kiitollisempi siitä mitä on jo.
Ainiin, en tanssi vanhojakaan, mikä harmittaa. Ei ole mekkoa (eikä rahaa siihen), enkä osaa edes niitä tansseja. En uskalla ajaa autoa, koska iskä huusi mulle koko sen ajan kun ajoin ja teen typeriä virheitä. Autokoulun harjoitteluvaihe alkaisi 19. päivä ja mietin, että menenkö vaan sinne ja sanon, että en ole ajanut kun kolme kertaa kortin saamisesta, koska en uskalla? Siihenkin mennyt rahaa ihan hitosti hukkaan... En vaan osaa ajatella ajamista positiivisena, varsinkaan sen jälkeen kun äiti uhkaili sillä rekan alle ajamisella.
Syömishäiriö on ollut poissa, mutta tuntuu, että on vaan ajan kysymys millon se tulee takaisin. Laihdutus, oksentaminen, paino, kalorit, nälkä... Kaikki se saisi mut unohtamaan tän kaiken ja lopettaa hetkellisesti seinien kaatumisen. Mutta tiedän että se menis vaan pahempaan suuntaan. Mulla ei ole tullut viime vuonna houkutuksia kesän jälkeen edes niin kauheasti (okei pari kertaa taisin oksennella...), mutta tänä vuonna melkeen joka kerta kun syön yksin niin tulee houkutus mennä oksentaan. Tänään viimeksi kolme kertaa. En oo tehnyt mitään kylläkään. Mutta ei kukaan edes sais tietää vaikka tekisinkin. Tähän mennessä oon ajatellut vaan sitä, että jos mä alotan nyt, niin se selviää kaikille ja satuttaa eniten mun poikaystävää. Joten oksentelun sijaan oon kattonut Frendien neljä tuotantokautta kolmeen päivään ja kutonut villasukkia, jottei tarvitsisi miettiä todellisuutta.
En mennyt sinne masennuslääkelääkärillekään. Vituttaa, että kun mä haen apua, niin en saa mitään muuta kuin masennuslääkkeitä. Ei ne ongelmat häviä niillä... En halua popsia jotain pillereitä joissa on ihan helvetisti sivuvaikutuksia...
