No more stories are told today

Mulla oli taas tänään se lääkäri. Saikku loppuu maanantaina, koska oon sen mielestä ihan fine, eikä työn puolesta tule stressiä tarpeeksi. Se vilkaisi mun kilpirauhasarvoja ja totes sitten, että ne on ihan ok. Se ei kysynyt, oonko mä huomannut mitään oireita. Tippuuko mulla tukkaa päästä tai lihonko kuukaudessa 15 kiloa tosta noin vaan?

Hanki vaikka joku harrastus, että saat kavereita ja voin mä sulle mielialalääkkeet tai kunnon unilääkkeet kirjoittaa.

Just. Ei kiitos.

Tapaamisen jälkeen menin autoon ja itkin viisi minuuttia. Kaikki sanoo, että yksityinen lääkäri on hyvä?! Tekis mieli huutaa ja karjua, oon niin turhautunut.

Ens viikolle on laitettu taas kolme työvuoroa. 18 tuntia. Sen lisäksi pitäis lukea yo-kokeisiin ja tehdä kaksi matikan kurssia viikossa.

Äiti soitti kymmenen jälkeen. Lähdetkö kauppaan? Emmä jaksa. No mitäs sä haluat tehdä? En mitään. Tuntia myöhemmin isä soitti. Tuutko syömään? Emmä jaksa. Mitä se lääkäri sanoi niistä kilpirauhasjutuista? Ei mitään. Mikä sulla on? Ei mikään.

Melatoniini on auttanut nukahtamiseen ihan hyvin. Mutta nyt herään neljän aikaan. Ja kun herään, musta tuntuu, että oon ollut vaan tiedoton sen ajan, enkä oikeasti nukkunut.

Ei ole ollut yhtään nälkä, joten en oo syönyt mitään tänään. Syön sitten, kun mies tulee kotiin.

Mitä mä oikein teen? Lopetanko työt vai koulun? Vai voisinko vaan lopettaa olemisen?

Pää hajoo!

Taas on maanantai. Viikonloppu kului nopeasti ja aamulla mies lähti taas kouluun. Mä menin takaisin nukkumaan.

Mua masentaa ja ahdistaa. Koulu stressaa. Huomenna on englannin preli, minne pitäisi käydä ostamassa eväitä. Matematiikan opettajalle laitoin viestiä ja kysyin kokeiden tekemisestä, johon vastaus oli: Oletin, että et suorita kurssia.

Vittu, kiva kun sä oletat asioita, ilman, että kysyt multa tai esimerkiksi opolta mitään. Vittujen vittu. Pakollinen kurssi, johon mun pitäisi tehdä koe parin päivän sisällä, että pääsen kirjoittaan??? Ja se on jo maksettukin, koko paska. Vittujen vittujen vittu. Ja sä menet olettamaa, että mä en halua suorittaa sitä kurssia??? Luuletko, että mulla on rahaa lahjoittaa YTL:lle??? Vitun mulkku. Ottaa päähän niin paljon, ettei mitään rajaa, enkä edes tiedä mitä teen. Ei ole mitään motivaatiota käydä koko koulua enää.

Vitsi, että mun tekisi mieli vaihtaa paikkakuntaa. Ottaa kimpsuni ja kampsuni ja lähteä jonnekin toiselle paikkakunnalle. Mutta kun on työt. Ja on koulu. Ja on kaikki niin kesken, eikä ole rahaakaan. Nyt mua ahdistaa, se, että tarvitsen ne kaksi yo-kirjoituskertaa, että mun tuet pysyy, enkä joudu makselemaan miljoonia takaisin. Taidan soittaa sinne tänään ja jäädyttää mun tuet loppuvuodeksi. Oon niin nurkkaan ahdistettu.

Se lääkärikin on todella outo. Kävin siis siellä perjantaina ja se laittoi mut samantien kilpirauhaskokeisiin. Olin huono potilas ja lueskelin netistä, että syöminen ennen koetta ei haittaa (vaikkakin voi laskea tuloksia), mutta unirytmillä olisi suuri merkitys, sillä TSI-arvo on korkein aamulla, heräämisen jälkeen. Ja mulla kun unirytmi menee niin, että saan unta aamuyöllä ja herään aikaisintaan keskipäivällä. Mainitsin tästä lekurille (viitaten siis verikokeisiin) ja se kirjoitti mulle melatoniinia. Lisäksi vaikka psykologi sanoi, että suosittelee yli kuukauden sairaslomaa, koska oon niin rikki, niin hän kirjoitti mulle viikon verran. ARGH. En uskoisi, että kyseessä on yksityinen lääkäri.

Vittu. Ihan oikeesti.

18.2.

Mulla oli tänään se psykologi. Harmi vaan, että työterveys kattaa ainoastaan kolme kertaa, mutta sekin on parempi kuin ei mikään. Ja en ehkä kuitenkaan halua pidempiaikaisempaa terapiaa. Se kyllä ehdotti, jos menisin taas sinne terveysneuvontapisteelle käymään.

Se oli yllättävän mukava ja juteltiin vähän mun taustoista ja nykytilanteesta. Totesi, etten todellakaan ole työkuntoinen ja ehdotti sairaslomaa maaliskuulle... Mua vaan ahdistaa olla sairaslomalla, tunnen olevani todella huono työntekijä. En kertonut sille kylläkään kaikkea, esimerkiksi sh-ajatusten palaamisesta, koska pelkään, että jotenkin työnantaja saa tietää asiasta.

Kävin isän kanssa kaupoilla pitkästä aikaa ja sitten me mentiin syömään. Mun piti käydä tänään opolla kyselemässä prelistä, mutta laitoin sen sijaan Wilman kautta vain viestin. Kävin siellä psykologilla ja kotiin tultuani makasin sängyssä varmaan kolme tuntia. Sitten käväsin kaupalla, katselin O.C.:tä ja juttelin miehen kanssa.

Ostin hetken mielijohteesta popcornia ja Pepsi Maxia. Söin poppareita, mutta tuli todella huono olo. Mun tekisi mieli mennä oksentamaan, mutta tiedän, että jos teen sen niin tulen olemaan todella pettynyt itseeni. Ja tiedän, että jos ajattelen oksentamista, oon niin heikko, että mun on pakko tehdä se. Joten yritän ajatella jotakin muuta.

Ajattelin kysellä huomiselta lääkäriltä mahdollisuuksista päästä verikokeisiin kilpirauhasarvojen takia. Haluaisin vaan varmistaa, ettei mulla ole mitään vajaatoimintaa ym., koska pelottavan moni oireista täsmää. Tein jonkun testin, jossa sanottiin, että testi kannattaa pyytää jos 10 kohtaa täsmää ja mulla täsmäsi 18. Toivon, ettei mulla ole mitään kilpparivaikeuksia, mutta on hyvä ottaa selvää. :)

Alia depressio specificata

Oon ollut nyt kuukauden sairaslomalla. Oon niin väsynyt, eikä tähän auta uni.

Mies osti mulle ystävänpäiväksi kymmenen punaista ruusua. Musta on jännä, että jaksan, kun se on ympärillä viikonloppuna. Mulla on joku, joka kiskoo mut ylös sängystä ja halaa, kun on paha olla. Nyt viikon aikana ne ruusut on ihan lakastuneet ja kuolleet maljakkoonsa. En ole siivonnut, enkä syönyt - mutta olen jaksanut raahautua suihkuun, toisin kuin aiempina viikkoina. Pieni tomukerros kerääntyy lattialle ja lipaston päälle, vaikka imuri lojuu keskellä eteistä. En ole koskenut siihen kahteen viikkoon. Olohuoneessa on työkalupakki, likaisia vaatteita pitkin lattiaa ja puhtaat vaatteet odottamassa kaappiin laittoa viikonlopulta. 

Miten ihminen voi olla näin voimaton? Mikä mussa on vikana? Musta tuntuu, etten pääse elämässä eteenpäin mitenkään. Rämmin eteenpäin suossa, mutta koko ajan kompastun kantoihin. Oon kohta kakskymmentä ja silti lukiossa! Ne lapsuudenkaverit on yliopistoissa, ammattikorkeissa tai luomassa uraa. Mun lukiokaverit viettää tänään penkkareita ja mua kaks vuotta nuoremmat tanssii. Tuntuu, että oon jäänyt kaikesta paitsi ja antanut elämän vaan lipua mun ohitse, saavuttamatta yhtään mitään.

Välillä tulee sellainen tunne, etten tiedä kuka mä oikein olen. Tuntuu, että mä irtaannun ja mietin, mikä mä olen. Kuka tuo mies mun vieressä on? Tunnenko mä hänet? Oikeastiko? Onko tää todellista? Mä olen saanut tälläsiä ajatuksia jo aikoja sitten, nuorena jo, ja oon miettinyt onko ne normaaleja? Välillä musta tuntuu, että olen veden alla ja kuulen kohinan läpi kaikki äänet, ja ihan kun se välillä kuulostais kuiskutukselta, joka hukkuu kovaan tuuleen. Mä pelkään, että oon mennyt sekaisin. Oonko mä?

Mä haluaisin vaan paeta. Haluaisin kadota, lähteä pois. Jatkaa elämää jossain muualla - tai vaan lopettaa olemisen. En halua ajatella töitä, enkä koulua. Ylioppilaskirjoitukset lähenee liian pian. Pelkään, että mä en ikinä saa sitä valmiiksi. Toivoisin, että voisin muuttaa takaisin kotiin ja olla lapsi, jonka ei tarvitsisi huolehtia laskuista, vuokrasta, kaupassa käymisestä. 

Mulla on tänään aika psykologille ja huomenna lääkärille, enkä tiedä jatketaanko mun sairaslomaa. Viimeksi se lääkäri itketti mua siellä vastaanotolla ja luuli, että valehtelen. Pomo soitti tänään ja aloin vaan itkemään puhelimessa, mutta toivon, ettei se kuullut. 

Perjantaina mä siivoan. Imuroin, järjestän vaatteet, pesen pyykkiä. Mies tulee kotiin, täytyy esittää edes jokseenkin elävältä. Taas se ihmettelee, kun en ole syönyt mitään jääkaapista. 

Oon niin täynnä, että mun vatsa halkeaa. Haluuksä sä tän mun puolesta?