No more stories are told today

Mulla oli taas tänään se lääkäri. Saikku loppuu maanantaina, koska oon sen mielestä ihan fine, eikä työn puolesta tule stressiä tarpeeksi. Se vilkaisi mun kilpirauhasarvoja ja totes sitten, että ne on ihan ok. Se ei kysynyt, oonko mä huomannut mitään oireita. Tippuuko mulla tukkaa päästä tai lihonko kuukaudessa 15 kiloa tosta noin vaan?

Hanki vaikka joku harrastus, että saat kavereita ja voin mä sulle mielialalääkkeet tai kunnon unilääkkeet kirjoittaa.

Just. Ei kiitos.

Tapaamisen jälkeen menin autoon ja itkin viisi minuuttia. Kaikki sanoo, että yksityinen lääkäri on hyvä?! Tekis mieli huutaa ja karjua, oon niin turhautunut.

Ens viikolle on laitettu taas kolme työvuoroa. 18 tuntia. Sen lisäksi pitäis lukea yo-kokeisiin ja tehdä kaksi matikan kurssia viikossa.

Äiti soitti kymmenen jälkeen. Lähdetkö kauppaan? Emmä jaksa. No mitäs sä haluat tehdä? En mitään. Tuntia myöhemmin isä soitti. Tuutko syömään? Emmä jaksa. Mitä se lääkäri sanoi niistä kilpirauhasjutuista? Ei mitään. Mikä sulla on? Ei mikään.

Melatoniini on auttanut nukahtamiseen ihan hyvin. Mutta nyt herään neljän aikaan. Ja kun herään, musta tuntuu, että oon ollut vaan tiedoton sen ajan, enkä oikeasti nukkunut.

Ei ole ollut yhtään nälkä, joten en oo syönyt mitään tänään. Syön sitten, kun mies tulee kotiin.

Mitä mä oikein teen? Lopetanko työt vai koulun? Vai voisinko vaan lopettaa olemisen?

Pää hajoo!

Taas on maanantai. Viikonloppu kului nopeasti ja aamulla mies lähti taas kouluun. Mä menin takaisin nukkumaan.

Mua masentaa ja ahdistaa. Koulu stressaa. Huomenna on englannin preli, minne pitäisi käydä ostamassa eväitä. Matematiikan opettajalle laitoin viestiä ja kysyin kokeiden tekemisestä, johon vastaus oli: Oletin, että et suorita kurssia.

Vittu, kiva kun sä oletat asioita, ilman, että kysyt multa tai esimerkiksi opolta mitään. Vittujen vittu. Pakollinen kurssi, johon mun pitäisi tehdä koe parin päivän sisällä, että pääsen kirjoittaan??? Ja se on jo maksettukin, koko paska. Vittujen vittujen vittu. Ja sä menet olettamaa, että mä en halua suorittaa sitä kurssia??? Luuletko, että mulla on rahaa lahjoittaa YTL:lle??? Vitun mulkku. Ottaa päähän niin paljon, ettei mitään rajaa, enkä edes tiedä mitä teen. Ei ole mitään motivaatiota käydä koko koulua enää.

Vitsi, että mun tekisi mieli vaihtaa paikkakuntaa. Ottaa kimpsuni ja kampsuni ja lähteä jonnekin toiselle paikkakunnalle. Mutta kun on työt. Ja on koulu. Ja on kaikki niin kesken, eikä ole rahaakaan. Nyt mua ahdistaa, se, että tarvitsen ne kaksi yo-kirjoituskertaa, että mun tuet pysyy, enkä joudu makselemaan miljoonia takaisin. Taidan soittaa sinne tänään ja jäädyttää mun tuet loppuvuodeksi. Oon niin nurkkaan ahdistettu.

Se lääkärikin on todella outo. Kävin siis siellä perjantaina ja se laittoi mut samantien kilpirauhaskokeisiin. Olin huono potilas ja lueskelin netistä, että syöminen ennen koetta ei haittaa (vaikkakin voi laskea tuloksia), mutta unirytmillä olisi suuri merkitys, sillä TSI-arvo on korkein aamulla, heräämisen jälkeen. Ja mulla kun unirytmi menee niin, että saan unta aamuyöllä ja herään aikaisintaan keskipäivällä. Mainitsin tästä lekurille (viitaten siis verikokeisiin) ja se kirjoitti mulle melatoniinia. Lisäksi vaikka psykologi sanoi, että suosittelee yli kuukauden sairaslomaa, koska oon niin rikki, niin hän kirjoitti mulle viikon verran. ARGH. En uskoisi, että kyseessä on yksityinen lääkäri.

Vittu. Ihan oikeesti.

18.2.

Mulla oli tänään se psykologi. Harmi vaan, että työterveys kattaa ainoastaan kolme kertaa, mutta sekin on parempi kuin ei mikään. Ja en ehkä kuitenkaan halua pidempiaikaisempaa terapiaa. Se kyllä ehdotti, jos menisin taas sinne terveysneuvontapisteelle käymään.

Se oli yllättävän mukava ja juteltiin vähän mun taustoista ja nykytilanteesta. Totesi, etten todellakaan ole työkuntoinen ja ehdotti sairaslomaa maaliskuulle... Mua vaan ahdistaa olla sairaslomalla, tunnen olevani todella huono työntekijä. En kertonut sille kylläkään kaikkea, esimerkiksi sh-ajatusten palaamisesta, koska pelkään, että jotenkin työnantaja saa tietää asiasta.

Kävin isän kanssa kaupoilla pitkästä aikaa ja sitten me mentiin syömään. Mun piti käydä tänään opolla kyselemässä prelistä, mutta laitoin sen sijaan Wilman kautta vain viestin. Kävin siellä psykologilla ja kotiin tultuani makasin sängyssä varmaan kolme tuntia. Sitten käväsin kaupalla, katselin O.C.:tä ja juttelin miehen kanssa.

Ostin hetken mielijohteesta popcornia ja Pepsi Maxia. Söin poppareita, mutta tuli todella huono olo. Mun tekisi mieli mennä oksentamaan, mutta tiedän, että jos teen sen niin tulen olemaan todella pettynyt itseeni. Ja tiedän, että jos ajattelen oksentamista, oon niin heikko, että mun on pakko tehdä se. Joten yritän ajatella jotakin muuta.

Ajattelin kysellä huomiselta lääkäriltä mahdollisuuksista päästä verikokeisiin kilpirauhasarvojen takia. Haluaisin vaan varmistaa, ettei mulla ole mitään vajaatoimintaa ym., koska pelottavan moni oireista täsmää. Tein jonkun testin, jossa sanottiin, että testi kannattaa pyytää jos 10 kohtaa täsmää ja mulla täsmäsi 18. Toivon, ettei mulla ole mitään kilpparivaikeuksia, mutta on hyvä ottaa selvää. :)

Alia depressio specificata

Oon ollut nyt kuukauden sairaslomalla. Oon niin väsynyt, eikä tähän auta uni.

Mies osti mulle ystävänpäiväksi kymmenen punaista ruusua. Musta on jännä, että jaksan, kun se on ympärillä viikonloppuna. Mulla on joku, joka kiskoo mut ylös sängystä ja halaa, kun on paha olla. Nyt viikon aikana ne ruusut on ihan lakastuneet ja kuolleet maljakkoonsa. En ole siivonnut, enkä syönyt - mutta olen jaksanut raahautua suihkuun, toisin kuin aiempina viikkoina. Pieni tomukerros kerääntyy lattialle ja lipaston päälle, vaikka imuri lojuu keskellä eteistä. En ole koskenut siihen kahteen viikkoon. Olohuoneessa on työkalupakki, likaisia vaatteita pitkin lattiaa ja puhtaat vaatteet odottamassa kaappiin laittoa viikonlopulta. 

Miten ihminen voi olla näin voimaton? Mikä mussa on vikana? Musta tuntuu, etten pääse elämässä eteenpäin mitenkään. Rämmin eteenpäin suossa, mutta koko ajan kompastun kantoihin. Oon kohta kakskymmentä ja silti lukiossa! Ne lapsuudenkaverit on yliopistoissa, ammattikorkeissa tai luomassa uraa. Mun lukiokaverit viettää tänään penkkareita ja mua kaks vuotta nuoremmat tanssii. Tuntuu, että oon jäänyt kaikesta paitsi ja antanut elämän vaan lipua mun ohitse, saavuttamatta yhtään mitään.

Välillä tulee sellainen tunne, etten tiedä kuka mä oikein olen. Tuntuu, että mä irtaannun ja mietin, mikä mä olen. Kuka tuo mies mun vieressä on? Tunnenko mä hänet? Oikeastiko? Onko tää todellista? Mä olen saanut tälläsiä ajatuksia jo aikoja sitten, nuorena jo, ja oon miettinyt onko ne normaaleja? Välillä musta tuntuu, että olen veden alla ja kuulen kohinan läpi kaikki äänet, ja ihan kun se välillä kuulostais kuiskutukselta, joka hukkuu kovaan tuuleen. Mä pelkään, että oon mennyt sekaisin. Oonko mä?

Mä haluaisin vaan paeta. Haluaisin kadota, lähteä pois. Jatkaa elämää jossain muualla - tai vaan lopettaa olemisen. En halua ajatella töitä, enkä koulua. Ylioppilaskirjoitukset lähenee liian pian. Pelkään, että mä en ikinä saa sitä valmiiksi. Toivoisin, että voisin muuttaa takaisin kotiin ja olla lapsi, jonka ei tarvitsisi huolehtia laskuista, vuokrasta, kaupassa käymisestä. 

Mulla on tänään aika psykologille ja huomenna lääkärille, enkä tiedä jatketaanko mun sairaslomaa. Viimeksi se lääkäri itketti mua siellä vastaanotolla ja luuli, että valehtelen. Pomo soitti tänään ja aloin vaan itkemään puhelimessa, mutta toivon, ettei se kuullut. 

Perjantaina mä siivoan. Imuroin, järjestän vaatteet, pesen pyykkiä. Mies tulee kotiin, täytyy esittää edes jokseenkin elävältä. Taas se ihmettelee, kun en ole syönyt mitään jääkaapista. 

Oon niin täynnä, että mun vatsa halkeaa. Haluuksä sä tän mun puolesta?

Long time, no see

Täytin yhdeksäntoista viime viikolla. En oikein ymmärrä edes minkälaisen merkkipaalun olen nyt ohittanut, muuta kuin että olen vuoden vanhempi. Ja toivottavasti viisaampi. Mutta jos alan miettimään millaisia asiat olivat vuosi sitten, voin sanoa, että olen kasvanut ihan oikeasti.

Mä muutin pois kotoa, mikä on ollut vain hyvä ratkaisu. Totta kai välillä ahdistaa, kun tuntuu, että koulu kaatuu päälle ja työt kanssa. Kaikki vapaa-aika menee vain kouluun ja töihin, mutta yritän tuudittautua sillä, että puolentoistavuoden päästä kaikki on jo ohitse. Ylioppilaskirjoitusurakka alkaa mulla vasta ensi keväänä kahdella aineella, jonka jälkeen jatkuu vuoden päästä syksyllä ja keväällä neljällä aineella. Kirjoitan siis kuusi ainetta. Olisin halunnut kirjoittaa seitsemän, mutta reaalit menee päällekäin, joten keskityn tulevaisuuteen ja jatko-opinnon kannalta merkittävimpiin aineisiin vain. Matikan tosiaan vaihdoin lyhyeen, joten se stressaa vähemmän, vaikkakin turhauttaa, kun tehtävät ovat niin helppoja.

Poikaystävän kanssa menee hyvin. Ensihuuma on jo lopahtanut ja oikeastaan näihin aikoihin me ollaan seurusteltu vuoden ajan. Aika perusarkea, ei mitään erikoisempaa. Molemmat haluaa jatkaa elämää eteenpäin, jatko-opintoihin ja edespäin, mutta pitää vielä odottaa. Mies lähtee työnsä vuoksi puolen vuoden kurssille tammikuussa, joten mua pelottaa, että miten oikein pystyn hoitaan kaiken sen lisäksi. Mulla menee monta iltaa viikossa töihin, jonka lisäksi pitäis hoitaa kouluhommat, joten en juurikaan ehdi laittamaan esimerkiksi ruokaa tai siivoamaan kämppää lattiasta kattoon... Muutenkin talvi ja kevät pelottaa, kun tulee pimeys. Ajattelin, että voisi hankkia kirkasvalolampun auttamaan aamuherätyksiin.

Terveyden kannalta ei tällä hetkellä mene kovinkaan hyvin. Mulla vatsa oireilee ja on ollut sekaisin jo kuukausia(!). Yritin kertoa tästä lääkärille, mutta sanoi, että kirjoittaa mulle kahden päivän sairasloman ja sitten sen pitäisi olla ohi... Okei, mitä hittoa? :D Menen eri lääkärille uudestaan mahdollisimman pian juttelemaan tästä. Toivottavasti saan kaikki labrat yms. tutkimukset. Vatsan oireilu ei todellakaan ole normaalia ja oon etsinyt tietoa keliakiasta ärtyneen suolen oireyhtymiin. Toivottavasti tähän tulisi joku selkiys. Vastustuskyky tuntuu nimittäin tippuvan tämän  takia.

Syömishäiriö on väistynyt taka-alalle, mutta paino, mitä on kertynyt ahdistaa, Painan nimittäin 60 kg! En oo ikinä aiemmin painanut näin paljoa, vaikka olen syönyt ihan normaalisti normaalia ruokaa. Yritän nyt pikkuhiljaa laihduttaa liikunnalla ja saada painoa tippumaan. Yritän pysyä parhaani mukaan erossa syömishäiriötavoista. :)

Mutta näillä näkymin eteenpäin. Päivittelen taas kunhan ehdin!

Vuoden ensimmäinen

Rupesi taas nukkumaan mennessä itkettään niin paljon, että päätin tulla kirjottelemaan ajatuksia tänne näin... Melkeen kaikki tuntuu niin paskalta, ettei mitään rajaa.

Mä oon niin tiedoton ja peloissani koulun suhteen. Oon tässä jaksossa ollut koulussa varmaan ehkä kolme päivää ja kahden viikon päästä on koeviikko. Okei, tässä oli joululoma välissä, mutta kuitenkin. Ja jopa vaihdoin mun matikan lyhyeen ennen joululomaa, jotten olisi niin stressaantunut. (Se nelonen todistukseen siltä hifistelijä-professorilta oli viimenen naula arkkuun, kun yritin niin kovasti sen tunneilla...) 

Mua pelottaa, että mut erotetaan koulusta, mutta pakko mennä puhumaan sinne mun tilanteesta ja olla rehellinen. Pakko kertoa, etten vaan jaksa ja ihan rehellisesti että miksen. Mua ottaa päähän, etten ole alaikäinen enää, koska nyt kun oon lain mukaan aikuinen musta ei enää voi tehdä esimerkiksi lastensuojeluilmoitusta. Vaikka tuskin uskaltaisin alaikäisenä juurikin sen takia mennä koululle mitään sanomaan, kun se ilmoitus tehtäisiin välittömästi ja sitten tuntuisi tosi pahalta äitiä kohtaan.

Meillä on äidin kanssa ollut ihan mukavaakin ja se on viettänyt aikaa mun poikaystävän kanssa ja sen sellaista.  Musta vaan tuntuu kuitenkin, että en vaan voi hengittää tai olla sen lähellä. Mua vituttaa miten kaksnaamanen se osaa olla. Kaikki ne puheet syksylläkin oli niin perseestä. Mä ajan työmatkalla rekan alle, kun ootte kaikki niin paskoja ja sä otit tatuoinnin!!! Niin kun oikeasti, grow up...

Kaikista pahin on isä, joka vaan kotona ollessaan tuo lisää vettä myllyyn. Mä eroan susta, senkin vanha haaska! Vittu, miten kiva sanoa tuollaista sille päivänä kun lähtee takasin sinne matkoilleen. Sitten mä olen se, joka saa kuunnella ne kaikki itsemurhauhkaukset, iskän haukkumiset (plus näät sillä on varmasti jotain maksullisia huoria siellä, maksaisi mieluummin auton huollot, mulla ei ole yhtään rahaa, perkele), taloudelliset pohdinnat ja mietinnät, ja kaiken lisäksi ne kehut kun oon paska tytär, joka käy töissä "orjapalkalla". Siskopuoli ei oo yhtään parempi, kun istuttaa äidin päähän ajatuksia siitä miten me muut muka juonitaan sitä vastaan.

Noh, kuitenkin, mulla menee koulu tosi huonosti... Kerään huomenna rohkeutta mennä puhumaan opolle. En vaan tiedä voiko ne tehdä mitään lain nimissä. Jos ei niin sitten vaan lopetan lukion ja... En tiedä siitä eteenpäin. Ainakin mulla on töitä.

Ollaan poikaystävän kanssa mietitty yhteenmuuttoa. Tavallaan pelottaa, tavallaan se on hyvä juttu. En vaan tiedä tulenko pärjäämään taloudellisesti.

Jotenkin naurettavaa, että minä, joka halusin (haluan?) lääkäriksi ei tällä menolla ikinä tule pääsemään siihen pisteeseen. Kun siitä matikasta luovuin... Ja kemiasta myös. En vaan jaksa opiskella. Kaikki puhuu, että kyse on siitä, etten jaksaisi nähdä vaivaa, mutta miksi pitäisi, kun kaikki tuntuu niin hemmetin toivottomalta? Hei, sä olet nuori ja sulla on elämä edessä. Yeah. Onneksi mulla on myös normaalin nuoren ongelmat, vaikka joskus tuntuukin, että ei ole mennyt kaikki nallekarkit tasan.

Ehkä pitäisi olla kiitollisempi siitä mitä on jo.

Ainiin, en tanssi vanhojakaan, mikä harmittaa. Ei ole mekkoa (eikä rahaa siihen), enkä osaa edes niitä tansseja. En uskalla ajaa autoa, koska iskä huusi mulle koko sen ajan kun ajoin ja teen typeriä virheitä. Autokoulun harjoitteluvaihe alkaisi 19. päivä ja mietin, että menenkö vaan sinne ja sanon, että en ole ajanut kun kolme kertaa kortin saamisesta, koska en uskalla? Siihenkin mennyt rahaa ihan hitosti hukkaan... En vaan osaa ajatella ajamista positiivisena, varsinkaan sen jälkeen kun äiti uhkaili sillä rekan alle ajamisella. 

Syömishäiriö on ollut poissa, mutta tuntuu, että on vaan ajan kysymys millon se tulee takaisin. Laihdutus, oksentaminen, paino, kalorit, nälkä... Kaikki se saisi mut unohtamaan tän kaiken ja lopettaa hetkellisesti seinien kaatumisen. Mutta tiedän että se menis vaan pahempaan suuntaan. Mulla ei ole tullut viime vuonna houkutuksia kesän jälkeen edes niin kauheasti (okei pari kertaa taisin oksennella...), mutta tänä vuonna melkeen joka kerta kun syön yksin niin tulee houkutus mennä oksentaan. Tänään viimeksi kolme kertaa. En oo tehnyt mitään kylläkään. Mutta ei kukaan edes sais tietää vaikka tekisinkin. Tähän mennessä oon ajatellut vaan sitä, että jos mä alotan nyt, niin se selviää kaikille ja satuttaa eniten mun poikaystävää. Joten oksentelun sijaan oon kattonut Frendien neljä tuotantokautta kolmeen päivään ja kutonut villasukkia, jottei tarvitsisi miettiä todellisuutta.

En mennyt sinne masennuslääkelääkärillekään. Vituttaa, että kun mä haen apua, niin en saa mitään muuta kuin masennuslääkkeitä. Ei ne ongelmat häviä niillä... En halua popsia jotain pillereitä joissa on ihan helvetisti sivuvaikutuksia...

Joulu 2014

Heissan! Pian alkaa taas uusi vuosi, mutta mä päätin aloittaa ns. muutokset vähän etuajassa. Jatkan blogin pitämistä, päiväkirjamaisesti ja yritän saada elämääni jotain ruotua ja toivon, että tää voisi taas auttaa mua siinä.

Mun elämä on muuttunut huimasti. Jatkan lukiossa, seurustelen ja käyn töissä muutamana iltana viikossa. Kiireistä elämää siis viettelen. Blogi kuitenkin on hyvä purkaa ahdistusta mitä aina talvisin tuppaa kertymään. Muutama viikko sitten kävin taas nuorten Neuvontapisteessä kun oli sellanen olo että en jaksa ja haluun satuttaa itseeni. Ei ole psykologeja joten määräsivät mulle lääkäriajan mielialalääkkeitä varten.

Mua ahdistaa ja masentaa ja vituttaa taas. Tuntuu että joulu on pahin mutta pahin taitaa vasta alkaa...