Long time, no see

Täytin yhdeksäntoista viime viikolla. En oikein ymmärrä edes minkälaisen merkkipaalun olen nyt ohittanut, muuta kuin että olen vuoden vanhempi. Ja toivottavasti viisaampi. Mutta jos alan miettimään millaisia asiat olivat vuosi sitten, voin sanoa, että olen kasvanut ihan oikeasti.

Mä muutin pois kotoa, mikä on ollut vain hyvä ratkaisu. Totta kai välillä ahdistaa, kun tuntuu, että koulu kaatuu päälle ja työt kanssa. Kaikki vapaa-aika menee vain kouluun ja töihin, mutta yritän tuudittautua sillä, että puolentoistavuoden päästä kaikki on jo ohitse. Ylioppilaskirjoitusurakka alkaa mulla vasta ensi keväänä kahdella aineella, jonka jälkeen jatkuu vuoden päästä syksyllä ja keväällä neljällä aineella. Kirjoitan siis kuusi ainetta. Olisin halunnut kirjoittaa seitsemän, mutta reaalit menee päällekäin, joten keskityn tulevaisuuteen ja jatko-opinnon kannalta merkittävimpiin aineisiin vain. Matikan tosiaan vaihdoin lyhyeen, joten se stressaa vähemmän, vaikkakin turhauttaa, kun tehtävät ovat niin helppoja.

Poikaystävän kanssa menee hyvin. Ensihuuma on jo lopahtanut ja oikeastaan näihin aikoihin me ollaan seurusteltu vuoden ajan. Aika perusarkea, ei mitään erikoisempaa. Molemmat haluaa jatkaa elämää eteenpäin, jatko-opintoihin ja edespäin, mutta pitää vielä odottaa. Mies lähtee työnsä vuoksi puolen vuoden kurssille tammikuussa, joten mua pelottaa, että miten oikein pystyn hoitaan kaiken sen lisäksi. Mulla menee monta iltaa viikossa töihin, jonka lisäksi pitäis hoitaa kouluhommat, joten en juurikaan ehdi laittamaan esimerkiksi ruokaa tai siivoamaan kämppää lattiasta kattoon... Muutenkin talvi ja kevät pelottaa, kun tulee pimeys. Ajattelin, että voisi hankkia kirkasvalolampun auttamaan aamuherätyksiin.

Terveyden kannalta ei tällä hetkellä mene kovinkaan hyvin. Mulla vatsa oireilee ja on ollut sekaisin jo kuukausia(!). Yritin kertoa tästä lääkärille, mutta sanoi, että kirjoittaa mulle kahden päivän sairasloman ja sitten sen pitäisi olla ohi... Okei, mitä hittoa? :D Menen eri lääkärille uudestaan mahdollisimman pian juttelemaan tästä. Toivottavasti saan kaikki labrat yms. tutkimukset. Vatsan oireilu ei todellakaan ole normaalia ja oon etsinyt tietoa keliakiasta ärtyneen suolen oireyhtymiin. Toivottavasti tähän tulisi joku selkiys. Vastustuskyky tuntuu nimittäin tippuvan tämän  takia.

Syömishäiriö on väistynyt taka-alalle, mutta paino, mitä on kertynyt ahdistaa, Painan nimittäin 60 kg! En oo ikinä aiemmin painanut näin paljoa, vaikka olen syönyt ihan normaalisti normaalia ruokaa. Yritän nyt pikkuhiljaa laihduttaa liikunnalla ja saada painoa tippumaan. Yritän pysyä parhaani mukaan erossa syömishäiriötavoista. :)

Mutta näillä näkymin eteenpäin. Päivittelen taas kunhan ehdin!

Vuoden ensimmäinen

Rupesi taas nukkumaan mennessä itkettään niin paljon, että päätin tulla kirjottelemaan ajatuksia tänne näin... Melkeen kaikki tuntuu niin paskalta, ettei mitään rajaa.

Mä oon niin tiedoton ja peloissani koulun suhteen. Oon tässä jaksossa ollut koulussa varmaan ehkä kolme päivää ja kahden viikon päästä on koeviikko. Okei, tässä oli joululoma välissä, mutta kuitenkin. Ja jopa vaihdoin mun matikan lyhyeen ennen joululomaa, jotten olisi niin stressaantunut. (Se nelonen todistukseen siltä hifistelijä-professorilta oli viimenen naula arkkuun, kun yritin niin kovasti sen tunneilla...) 

Mua pelottaa, että mut erotetaan koulusta, mutta pakko mennä puhumaan sinne mun tilanteesta ja olla rehellinen. Pakko kertoa, etten vaan jaksa ja ihan rehellisesti että miksen. Mua ottaa päähän, etten ole alaikäinen enää, koska nyt kun oon lain mukaan aikuinen musta ei enää voi tehdä esimerkiksi lastensuojeluilmoitusta. Vaikka tuskin uskaltaisin alaikäisenä juurikin sen takia mennä koululle mitään sanomaan, kun se ilmoitus tehtäisiin välittömästi ja sitten tuntuisi tosi pahalta äitiä kohtaan.

Meillä on äidin kanssa ollut ihan mukavaakin ja se on viettänyt aikaa mun poikaystävän kanssa ja sen sellaista.  Musta vaan tuntuu kuitenkin, että en vaan voi hengittää tai olla sen lähellä. Mua vituttaa miten kaksnaamanen se osaa olla. Kaikki ne puheet syksylläkin oli niin perseestä. Mä ajan työmatkalla rekan alle, kun ootte kaikki niin paskoja ja sä otit tatuoinnin!!! Niin kun oikeasti, grow up...

Kaikista pahin on isä, joka vaan kotona ollessaan tuo lisää vettä myllyyn. Mä eroan susta, senkin vanha haaska! Vittu, miten kiva sanoa tuollaista sille päivänä kun lähtee takasin sinne matkoilleen. Sitten mä olen se, joka saa kuunnella ne kaikki itsemurhauhkaukset, iskän haukkumiset (plus näät sillä on varmasti jotain maksullisia huoria siellä, maksaisi mieluummin auton huollot, mulla ei ole yhtään rahaa, perkele), taloudelliset pohdinnat ja mietinnät, ja kaiken lisäksi ne kehut kun oon paska tytär, joka käy töissä "orjapalkalla". Siskopuoli ei oo yhtään parempi, kun istuttaa äidin päähän ajatuksia siitä miten me muut muka juonitaan sitä vastaan.

Noh, kuitenkin, mulla menee koulu tosi huonosti... Kerään huomenna rohkeutta mennä puhumaan opolle. En vaan tiedä voiko ne tehdä mitään lain nimissä. Jos ei niin sitten vaan lopetan lukion ja... En tiedä siitä eteenpäin. Ainakin mulla on töitä.

Ollaan poikaystävän kanssa mietitty yhteenmuuttoa. Tavallaan pelottaa, tavallaan se on hyvä juttu. En vaan tiedä tulenko pärjäämään taloudellisesti.

Jotenkin naurettavaa, että minä, joka halusin (haluan?) lääkäriksi ei tällä menolla ikinä tule pääsemään siihen pisteeseen. Kun siitä matikasta luovuin... Ja kemiasta myös. En vaan jaksa opiskella. Kaikki puhuu, että kyse on siitä, etten jaksaisi nähdä vaivaa, mutta miksi pitäisi, kun kaikki tuntuu niin hemmetin toivottomalta? Hei, sä olet nuori ja sulla on elämä edessä. Yeah. Onneksi mulla on myös normaalin nuoren ongelmat, vaikka joskus tuntuukin, että ei ole mennyt kaikki nallekarkit tasan.

Ehkä pitäisi olla kiitollisempi siitä mitä on jo.

Ainiin, en tanssi vanhojakaan, mikä harmittaa. Ei ole mekkoa (eikä rahaa siihen), enkä osaa edes niitä tansseja. En uskalla ajaa autoa, koska iskä huusi mulle koko sen ajan kun ajoin ja teen typeriä virheitä. Autokoulun harjoitteluvaihe alkaisi 19. päivä ja mietin, että menenkö vaan sinne ja sanon, että en ole ajanut kun kolme kertaa kortin saamisesta, koska en uskalla? Siihenkin mennyt rahaa ihan hitosti hukkaan... En vaan osaa ajatella ajamista positiivisena, varsinkaan sen jälkeen kun äiti uhkaili sillä rekan alle ajamisella. 

Syömishäiriö on ollut poissa, mutta tuntuu, että on vaan ajan kysymys millon se tulee takaisin. Laihdutus, oksentaminen, paino, kalorit, nälkä... Kaikki se saisi mut unohtamaan tän kaiken ja lopettaa hetkellisesti seinien kaatumisen. Mutta tiedän että se menis vaan pahempaan suuntaan. Mulla ei ole tullut viime vuonna houkutuksia kesän jälkeen edes niin kauheasti (okei pari kertaa taisin oksennella...), mutta tänä vuonna melkeen joka kerta kun syön yksin niin tulee houkutus mennä oksentaan. Tänään viimeksi kolme kertaa. En oo tehnyt mitään kylläkään. Mutta ei kukaan edes sais tietää vaikka tekisinkin. Tähän mennessä oon ajatellut vaan sitä, että jos mä alotan nyt, niin se selviää kaikille ja satuttaa eniten mun poikaystävää. Joten oksentelun sijaan oon kattonut Frendien neljä tuotantokautta kolmeen päivään ja kutonut villasukkia, jottei tarvitsisi miettiä todellisuutta.

En mennyt sinne masennuslääkelääkärillekään. Vituttaa, että kun mä haen apua, niin en saa mitään muuta kuin masennuslääkkeitä. Ei ne ongelmat häviä niillä... En halua popsia jotain pillereitä joissa on ihan helvetisti sivuvaikutuksia...