Loppu

Eilinen päivä meni päin persettä. Tuli taas syötyä liikaa ja siitä ahdistuneena aamuyöllä tehtyä nopeaa postausta. Ahdistusta lisäsi, kun eilen löysin sovelluksen, jonka mukaan saan syödä vain 600 kcal ja tuossa nyt meni reilusti sen yli. Vituttaa olla tälläinen säälittävä laiska ja itsekuriton paska, kun en pysty edes pystyn siinä tuhannessa kalorissa.

Tän päivän syömisistä ei myöskään varmaan tarvi sanoa lisää. Kiloja ja senttejä on varmaan tullut monta kymmentä lisää. Että pitääkin olla näin vaikeaa olla syömättä... Jos en syö niin äidiltä tulee huutoa. Jos syön niin mä oon se joka huutaa vihaisena ja masentuneena.

Ahdistus on taas normaalia korkeammalla ollut tänään. On miljoona asiaa mitkä painaa mieltä. En edes tiedä mistä aloittaa. Poikaystävän kanssa menee vieläkin paskasti. Juteltiin eilen (wuhuu, kerrankin se edes puhuu mulle...), eikä taaskaan päästy mihinkään tulokseen. Me vaan ollaan niin erilaisia, me halutaan eri asioita ja mä tiedän, etten ikinä tule oleen sitä mitä tuo mies haluaa. Sen takia se ei näe edes tarvetta puhua mulle. Mä tunnen oloni niin yksinäiseksi, ihan kuin seurustelisin yksin! Tuntuu, että saan muistutella olemassa olostani parin päivän välein ja sitten se puoli tuntia muistaa, että mä olen olemassa ja taas katoan sen elämästä johonkin. Mua turhauttaa ylläpitää kommunikaatiota. Mä en jaksa sellaista. Mutta mä jotenkin toivon, että asiat muuttuu. Ei ne muutu. Sillä on vaikeeta, veikkaisin, että se on masentunut, mutta mistä mä tiedän, kun mulle ei puhuta mitään. Musta tuntuu, että oon toimeton tässä asiassa, eikä tähän ole kuin yksi ratkaisu.

Koulu ahdistaa myös. Pelkkä kemian ajattelu saa mut kohtauksen partaalle. En vaan ymmärrä. Mua ahdistaa. Kaverit ahdistaa. Tunnen, että oon taas ihan ulkopuolinen kaikesta. On varmaan parasta, että oon niiden kanssa mahdollisimman vähän. Tosi noloa, jos romahdan henkisesti niiden nähden. Niin kun kemian tunnilla melkeen kävi. En mä jaksa huolestuttaa enää ketään. Tein väärin, kun kerroin sille yhdelle kaverille. Mua ahdistaa mennä kouluun, enkä mä jaksa. Oon niin väsynyt. Ajattelin, jos lopettaisin sen koulun vaan kesken, kun täytän 18. Ei musta oo siihen, enkä mä ikinä tuu pärjään työelämässä, kun väsyn liian helposti. Musta tulee pelkkä turhake yhteiskunnalle, eikä mulla ole tulevaisuutta. Oon pelkkä pettymys kaikille. Tosin kaikki mun kolme sisarusta on ihan hyvin menestyneitä, joten mitäpä väliä enää mulla on. Mä haluan vaan pois täältä.

Mun ulkonäkö ahdistaa. Mä tarviin sen mittanauhan. Oon niin epätietoinen itsestäni. Tarviin jotain varmistusta siitä mihin suuntaan oon mennyt. Etten vaan ole lihonnut. Mun on pakko löytää se jostain. Käännän vaikka koko talon nurin, että löydän sen...  Onneksi huomenna voin valehdella syöneeni koulussa jotain "kunnon" ruokaa. Ei tarvitse syödä enää kotona. 

Oon ihan varma, että itken huomenna koulussa. Kemiaa ja palautuksia. Mitäpä muuta siihen enää tarvitaan? Tiistaina on se psykologi. Mua kaduttaa jo nyt, että pitikin sanoa mitään. Ihan varmasti ne kaivaa syömishäiriöjutut sieltä tiedostoistaan. Osaan jo arvata mikä helvetti kotona alkaa, jos ne saa tietää tästä. Mä en jaksais. Oon henkisesti ihan loppuunkulutettu.