9.5.

Mä en oikein osaa sanoa mitä tunnen. Oon surullinen, kaipaan jotain seuraa. Oon väsynyt niin henkisesti ja fyysisesti ja ylipäätään yksinäinen. Samalla oon onnellinen, koska tein taas päivän jumpat ja toivon edistyväni. Oon laihtunut jonkin verran - uskaltaisin veikata. Se tekee onnelliseksi. Ärsyttää, koska juokseminen tossa rankkasateessa on mahdotonta.

Tän viikon ajan oon ollut "pirteä". Koulussakin oon ollu 3,5/5 päivästä. Säälittävää... Koulua on enää jäljellä 16 päivää, mun pitäis ryhdistäytyä. Oon ollu niin paljon poissa koulusta, ettei olisi yllätys jos mä lentäisin sieltä pihalle. Ja siltikään en vaan jaksa. Mun pitäs soittaa kesätyönantajalle ja kirjottaa työsopimus. Mutta jaksanko mä edes tehdä töitä koko kesän? Mun on pakko jaksaa - mä lupasin, että jaksan ja mun pitäs olla kiitollinen, että mulla on kesätöitä!

Tänään lähdin kouluun kahdeksaan ja pääsin kahdeltatoista. En mennyt syömään. Tulin kotiin, ahmin ja oksensin kahdesti. Kurkkuun sattuu ja oksentaminen ilman apuja ei vieläkään onnistu, vaikka lähellä onkin. Äiti tuli kotiin, väsähdin ja menin nukkumaan. Nukuin kolme tuntia. Heräsin, söin tosi pienen palan reikäruisleipää ja tein jumpat. Aamupalaksi söin myslipatukan, koska otin särkylääkkeen. Mulla on ihan samanlainen olo kun krapulassa. Nestehukkaa... Pitäis juoda enemmän vettä.

Perjantait on ylipäätään ihan hirveitä päiviä. Huojennun, koska oon selvinnyt taas yhdestä viikosta. Mutta tänäänkin oon vaan ajatellut eksää koko päivän, koska aina perjantaisin oon mennyt sen luokse. Mulla on niin kauhea ikävä. Kun menin tänään nukkumaan, näin siitä unta. Hetken ajan ajattelin, että kaikki oli todellista. Perjantait on hirveitä päiviä, koska mulla on edessä viikonloppu, mikä tietää, etten tee mitään muuta kuin opiskelen ja ajattelen kauheita asioita.

Musta tuntuu, että mun mielenterveys menee vaan pahempaan suuntaan koko ajan.