Alia depressio specificata

Oon ollut nyt kuukauden sairaslomalla. Oon niin väsynyt, eikä tähän auta uni.

Mies osti mulle ystävänpäiväksi kymmenen punaista ruusua. Musta on jännä, että jaksan, kun se on ympärillä viikonloppuna. Mulla on joku, joka kiskoo mut ylös sängystä ja halaa, kun on paha olla. Nyt viikon aikana ne ruusut on ihan lakastuneet ja kuolleet maljakkoonsa. En ole siivonnut, enkä syönyt - mutta olen jaksanut raahautua suihkuun, toisin kuin aiempina viikkoina. Pieni tomukerros kerääntyy lattialle ja lipaston päälle, vaikka imuri lojuu keskellä eteistä. En ole koskenut siihen kahteen viikkoon. Olohuoneessa on työkalupakki, likaisia vaatteita pitkin lattiaa ja puhtaat vaatteet odottamassa kaappiin laittoa viikonlopulta. 

Miten ihminen voi olla näin voimaton? Mikä mussa on vikana? Musta tuntuu, etten pääse elämässä eteenpäin mitenkään. Rämmin eteenpäin suossa, mutta koko ajan kompastun kantoihin. Oon kohta kakskymmentä ja silti lukiossa! Ne lapsuudenkaverit on yliopistoissa, ammattikorkeissa tai luomassa uraa. Mun lukiokaverit viettää tänään penkkareita ja mua kaks vuotta nuoremmat tanssii. Tuntuu, että oon jäänyt kaikesta paitsi ja antanut elämän vaan lipua mun ohitse, saavuttamatta yhtään mitään.

Välillä tulee sellainen tunne, etten tiedä kuka mä oikein olen. Tuntuu, että mä irtaannun ja mietin, mikä mä olen. Kuka tuo mies mun vieressä on? Tunnenko mä hänet? Oikeastiko? Onko tää todellista? Mä olen saanut tälläsiä ajatuksia jo aikoja sitten, nuorena jo, ja oon miettinyt onko ne normaaleja? Välillä musta tuntuu, että olen veden alla ja kuulen kohinan läpi kaikki äänet, ja ihan kun se välillä kuulostais kuiskutukselta, joka hukkuu kovaan tuuleen. Mä pelkään, että oon mennyt sekaisin. Oonko mä?

Mä haluaisin vaan paeta. Haluaisin kadota, lähteä pois. Jatkaa elämää jossain muualla - tai vaan lopettaa olemisen. En halua ajatella töitä, enkä koulua. Ylioppilaskirjoitukset lähenee liian pian. Pelkään, että mä en ikinä saa sitä valmiiksi. Toivoisin, että voisin muuttaa takaisin kotiin ja olla lapsi, jonka ei tarvitsisi huolehtia laskuista, vuokrasta, kaupassa käymisestä. 

Mulla on tänään aika psykologille ja huomenna lääkärille, enkä tiedä jatketaanko mun sairaslomaa. Viimeksi se lääkäri itketti mua siellä vastaanotolla ja luuli, että valehtelen. Pomo soitti tänään ja aloin vaan itkemään puhelimessa, mutta toivon, ettei se kuullut. 

Perjantaina mä siivoan. Imuroin, järjestän vaatteet, pesen pyykkiä. Mies tulee kotiin, täytyy esittää edes jokseenkin elävältä. Taas se ihmettelee, kun en ole syönyt mitään jääkaapista. 

Oon niin täynnä, että mun vatsa halkeaa. Haluuksä sä tän mun puolesta?